Blogi

Kuva: Pixabay

Jäsenen blogikirjoitus:

Sanan voima

Miksi se nyt noin sanoi? Mietin sitä edestakaisin. Sanoi pahasti. Tarkoittiko vai sanoiko vahingossa? Oliko se minulle tarkoitettu vai heijastiko sanojansa mielialoja? Kysymyksiä risteilee mielessäni, enkä saa niiltä rauhaa. Ne palaavat aina uudelleen päivän mittaan ja seuraavinakin päivinä. Kun levähdän, ne tulevat heti mieleeni. On erityisherkän elämä taas kurjaa.

Kun minulle on sanottu pahasti, olen usein ensin mykistynyt ja sitten vetäytynyt kuoreeni. Siellä olen miettinyt, että mitä ja miksi. Helpottavaa on aina ollut kirjoittaa, sanoittaa kirjoittamalla kokemaansa. Kun löytää sanat ensin tapahtumille, sitten tunteilleen, ne alkavat laimistua. Samalla alkaa ymmärtää paremmin koko tilannetta. Pääsee eteenpäin.

Joskus on tullut sanottua sanoja, jotka loukkaavat toista. Yleensä vahingossa. Ja siinä pahoittuu omakin mieli, kun asian huomaa. Sitä jää miettimään mitä ja miten nyt voi tilanteen korjata. Sama prosessi lähtee käyntiin, kuin jos on itse ollut sanomisen kohteena.

Sanottua ei saa sanomattomaksi, mutta siitä voi puhua. Yllättäen voi ilmetä, että ei loukannutkaan ketään. Ja jos loukkasi, niin sai sen anteeksi. Jotakin hyvää tapahtui, liikahtelua tunteissa ja elämä jatkui.

Mietin, että sanan voima on kyllä suuri, ihan jokaiselle. Millaisia sanoja sanomme, miten ne sanomme, sanommeko vai jätämmekö sanomatta? Herkälle sanat ja miten ne sanotaan, ovat merkittäviä, voivat olla täynnä merkityksiä ja sisältöjä..

Pienet sanat ovat oikeastaan aina myös suurten merkitysten sanoja. Miten äiti puhuu lapselle, miten ystävä toiselle, ihminen toiselle. Elämä muuttuu, seuraa hyvää tai seuraa huonoa.

- Kun se opettaja sanoi kerran että: 'Älä laula, auo vain suutasi, mutta älä päästä ääntä'. Miten se vei lauluhalut vuosikymmeniksi. Tai kun toinen opettaja oli sanonut että: 'Sinä se osaat piirtää.. ' Ja oppilaasta tuli isona taidemaalari, joka nautti elämästään piirtämisen ja värien maailmassa.

Älä jätä sanomatta kun on sanomisen aika. Jos voit, sano mieluummin hyvää. Jos et voi, älä sano mitään, ehkä ainakin mieti ensin.

Merja

 

Kuva:Heli Koivumäki

Asiantuntijan blogi:

 

Erityisherkkyys työelämässä

 

Tänä vuonna yhdistyksen asiantuntijapaneeli keskittyy ensimmäisen vuoden määritelmätyön jälkeen kahteen konkreettiseen teemaan: erityisherkkyys työelämässä ja erityisherkkien hyvinvoinnin ja elämän laadun edistäminen. Tämä blogitekstini liittyy tuohon ensin mainittuun kokonaisuuteen. Työelämän kysymykset ovatkin laaja kenttä, ja olemme paneelin tapaamisissa hahmottaneet sen osiksi 1) työpaikan tilat; 2) työhyvinvointi; 3) työyhteisön sosiaaliset suhteet; 4) työhön liittyvät asiakkuudet; 5) työn organisointi ja johtaminen; 6) lainsäädäntö (erityisesti työturvallisuuslaki); 7) erityisherkkyys konkreettisissa ammateissa sekä 8) oma työura.

Tässä kirjoituksessa tuon esille joitakin opinnäytetöitä, joissa on tutkittu erityisherkkyyttä työelämässä. Jenni Karppinen (Tampereen yliopisto) on tarkastellut erityisherkkien ihmisten työelämäkokemuksia työtyytyväisyyden ja työtyytymättömyyden näkökulmasta. Hänen tulostensa mukaan tyytyväisyyden osalta keskeistä on työn joustavuus, monipuolisuus, vaihtelu ja merkityksellisyys. Työtyytymättömyyden vaikuttavat puolestaan kiire, väsymys ja yksinäisyyden kokemus. Karppinen painottaa sitä, että työssä koetut tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden tunteet vaikuttavat myös muihin elämän alueisiin sekä suhtautumiseen omaan itseen.

Elisa Kalliola (Turun yliopisto) on puolestaan opinnäytetyössään tutkinut sitä, miten erityisherkkyys ilmenee työelämässä esimiesten näkökulmissa ja toiminnassa. Hänen tutkimustuloksensa ovat osin hieman yllättäviä. Niiden mukaan esimiehet, jotka eivät tunteneet erityisherkkyyttä kovin hyvin, kokivat, että herkkyyttä on helppo havaita. Sen sijaan ne esimiehet, joille erityisherkkyyden käsite oli tuttu, kokivat, että herkkyyttä on hyvin hankala havaita. Esimiehet kauttaaltaan kokivat erityisherkkyyden työntekijöiden vahvuutena, mutta sitä ei juurikaan huomioida työelämässä.

Elina Mokkila (Jyväskylän yliopisto) ja Oona Piipponen (Oulun yliopisto) ovat opettajankoulutuksen lopputöissään käsitelleet erityisherkkiä opettajia. Elina Mokkila on tutkinut sitä, miten opettajat kokevat oman erityisherkkyytensä vaikuttavan koulutyöhön sekä miten ja millä keinoin erityisherkkyys tulisi ottaa huomioon kouluyhteisössä. Mokkilan haastattelemat opettajat kertoivat tunnistavansa erityisherkän oppilaan hyvin. Koulussa tällaisen oppilaan selviytymistä edesauttavat rutiinit, tasavertaisuus, kannustava palautteenanto ja aktivoivat opetusmenetelmät. Luokassa tulee minimoida aisteja ylikuormittavat tekijät.

Oona Piipposen opinnäytetyön tavoitteena on kuvata sellaisia menetelmiä, joiden avulla opettaja voi kehittää herkkyyttä ammatillisena voimavarana ja työssä jaksamisen näkökulmasta välttää liiallista kuormittumista. Piipposen mukaan herkkyys näkyy opettajan toiminnassa monin tavoin kuten läsnä olemisena, kiireettömyytenä oppilaiden kanssa toimittaessa, pyrkimyksenä aitoon, välittävään kohtaamiseen sekä sitä kautta herkistyminen oppilaan kuuntelemiselle ja näkemiselle.

Tuon lopuksi esille myös norjalaisen Inga Skåran (Universitet i Agder) sosiaalityön koulutuksen lopputyön. Hän on tutkinut haastatteluaineistoon pohjautuen, mitä haasteita ja merkityksiä erityisherkkyydestä on sekä miten hallita omaa erityisherkkyyttään. Haasteet liittyvät avokonttorityöympäristöön, arvaamattomiin tilanteisiin sekä ylistimulaatioon. Siksi oman työn hallinta tulee keskeiseksi, joka tarkoittaa omien taukojen ottamisen tarvetta, työnsä arviointia tai joustavuutta työpäivän aikana. Inga Skåran mukaan on tärkeää määritellä itsensä erityisherkäksi. Käsitteen tuntemus antaa tietämyksen omista haasteista, joka johtaa suotuisiin valintoihin esimerkiksi väsymyksen välttämiseksi.

Nämä esittelemäni opinnäytetyöt kertovat siitä, että erityisherkkyyttä työelämässä tutkitaan opinnäytetöiden muodossa jo melko runsaasta sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa. Tutkimustulokset vahvistavat Elaine N. Aronin esittämiä näkemyksiä samalla kun nämä uudet tutkimukset ansiokkaasti konkretisoivat työelämän kysymyksiä erityisherkkien elämässä.

 

Hannu Sirkkilä

 

Jäsenen blogikirjoitus:

Keltaiset ruusut pöydällä

Kevättä kohden mennään ja koti kaipaa piristystä. Ostinkin viikonlopun kauppareissulla ruukkuruusun olohuoneen pöydälle. Yleensä ostan ruusuni tumman/vaalean punaisena tai valkeina. Se olisi ollut tuttu ja turvallinen valinta. Tarvitsin kuitenkin jotakin erilaista ja punainen väri tuntui tunkkaiselta. Käytin jonkin aikaa kaupassa pelkästään kukkia katsellen ja päätöstä puntaroiden. Tuntui, että tällä kertaa haluamani väri ruusuissa oli suuri päätös. Olen iloinen, että päädyin lopulta ostamaan keltaisia ruusuja tuomaan iloa ja väriä kotiini. Kaipasin myös raikkautta olohuoneeseen piristämään oloani lyhyen sairasloman aikana. Kotiin tullessa ja keltaisia ruusuja pöydällä katsellen totesin, että tein onnistuneen valinnan!

Mietin jälkeenpäin, miksi tämä pieni päätös tuntui niin merkittävältä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun mietin valintaa tehdessä, uskallanko rikkoa aiemmin opittuja käyttäytymis- tai ajatusmalleja. Teenkö jotakin aiemmasta poikkeavalla tavalla? On niin helppo pysyä vanhassa totutussa. Muutos, tosin vähäinen, tuotti minulle suurta iloa. Huomasin, että kukat tosiaan toivat uudenlaista valoa ja raikkautta kotiin sekä mielen piristystä.

Nykyään puhutaan paljon muutoksen tarpeellisuudesta, jotta pääsisi eteenpäin elämässä. Silloin tarkoitetaan usein suuria, maailmaa mullistavia ratkaisuja. Voisiko edetä myös varovaisemmin, itselle sopivalla vauhdilla. Viime aikoina olen huomannut, ettei muutoksen välttämättä tarvitse olla suuren suuri tuodakseen elämään uusia virikkeitä. Muutokset voivat myös tapahtua vähitellen askel kerrallaan. Aivan kuin maistelisi muutoksen tuomista vivahteista, onko suunta oikea. Antaa omien ajatusten kulkea uusia reittejä ja siten hiljalleen valmistautua suurempaan muutokseen. Tosin tiedän, ettei tämä ole aina mahdollista, kun asiat hyvin yllättäinkin vyöryvät elämään.

Ruusujen värin valinta saattaa kuulostaa vähäiseltä ja verkkaiselta tavalta hakea muutosta elämäänsä tässä suuruutta ja nopeutta ihannoivassa maailmassa. Niin se varmasti onkin, mutta meillä on myös mahdollista valita omannäköinen tapa edetä. Uusi ja pelkästään arkipäivän rutiineista poikkeaminen saattaa johtaa Sinut yllättäen uuden äärelle, joka voi inspiroida tai antaa rohkeutta edellistä suurempaan askeleeseen.

Tällä kertaa niinkin pieneltä tuntuva asia kuin ruusujen värin valinta toi elämääni uutta ajateltavaa.  Ne kirvoittivat minut myös kirjoittamaan tämän blogin, mikä tavallaan on minulle itselle uutta tekemistä ja siten tervetullut muutos elämääni. Aika näyttää, mitä tapahtuu ja tuleeko kirjoittamiselle jatkoa.

 

Marjatta

 

Kuva pixabay

Jäsenen blogikirjoitus:

Kohti lapsuutta

 

Lapsuus, ethän karkaa? Anna minun vielä saada olla lapsi, pieni ja tarvitseva. Tai: anna minun vihdoin olla lapsi…

Lapsuus voi kadota varjoihin. Ja monella se on sen tehnytkin. Aikuisena, vielä yli viisi- ja kuusikymppisinäkin saatamme kaivata jotakin, josta emme meinaa saada kiinni.

On surullista, jos lapsi ei saa olla lapsi. Jos perheessä on niin sanotusti se virtahepo: se voi olla vaikka toisen vanhemman alkoholismi tai väkivaltaisuus. Niiden myötä muille perheenjäsenille aiheutuu pelkoa ja alituista varuillaan oloa. Lapselle ei jää tilaa olla lapsi, ei jää oikein tilaa hyvälle elämälle.

Se, että myöhemmin unohtaa tuon kaiken, johtaa vain siihen, että asiat pääsevät temmeltämään alitajunnassa ilman, että tajuaakaan mistä paha olo tai ahdistus johtuu, miksi parisuhde ei onnistu tai miksi ylisuorittaa itsensä henkihieveriin saakka.

Erityisherkkä kärsii huonoista olosuhteista enemmän kuin ei-erityisherkkä. Trauma voi olla pohjana uusille traumoille ja maailma voi päästä murjomaan ilman, että pystyy vaikuttamaan asioihin.

Mutta, erityisherkkä myös osaa ottaa hyvistä pienistäkin asioista voimaa ja rakennuspuita!

Joka tapauksessa aikuisena, katsomalla kohti omaa lapsuuttaan, antamalla muistojen vähitellen tulla, tekee aina itselleen palveluksen. Ei niin pahaa, ettei sitä voisi rauhassa tutkia, ajan kanssa ja itselleen armollisena. Voi vaikka kirjoittaa siitä. Ja saattaa käydä vähitellen niin, että olo alkaa helpottua.

On asioita, jotka vain vaativat suremista. Suru on lääke mielen haavaan, menetykseen ja ikävään.

Ja voikin yhtenä päivänä tulla hetki, kun huomaa tekevänsä kivoja asioita, leikkivänsä tai kokevansa asioita uusina kuin lapsi. Kun huomaa, että ilo kipinöi sisimmässä, ehkä ensimmäistä kertaa. Kukaties myös muistaa vielä niitä hyviä asioita, mitä lapsuudessa ja elämässä sittemmin on kuitenkin ollut.

Moni on kulkenut muistelun tietä ja saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Koskaan nimittäin ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuisuus…

Tuohon onnelliseen aikuisuuteen kuuluu myös lapsenomaisuus. Siinä herkkyys on arvokasta ja tavoiteltavaa, siinä pienet asiat merkitsevät ja tuovat arkeen täyteyttä. Erityisherkkä saa olla oma itsensä, kokonainen, juuri tässä ja tänään.

Merja

Jäsenen blogikirjoitus:

Työpaja perehdytti ratkaisukeskeiseen ryhmätoimintaan

Yhdistyksellä on alkamassa ryhmätoimintaan liittyvä pilotti. Sen aloituksena toimi lauantaina 13.1. Helsingissä järjestetty kuusituntinen työpaja, jossa alan konkarin Ben Furmanin johdolla perehdyttiin ratkaisukeskeiseen reteaming-työskentelyyn. Osallistujia oli nelisenkymmentä.

Työpajassa keskeisenä kysymyksenä oli, mitä annettavaa ryhmillä ja ratkaisukeskeisellä ryhmätyötavalla on erityisherkille. Reteaming-valmennusmenetelmässä ei keskitytä ongelmiin ja heikkouksiin, vaan toivottuun tulokseen tutkimalla ryhmissä tulevaisuusvisioita tai muuntamalla ongelmat myönteisiksi tavoitteiksi. Heikkouksien sijasta keskitytään voimavaroihin ja menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.

Ben Furman tähdensi, että ryhmätoiminta edellyttää ohjausta. Muuten on vaarana se, että osallistujat esimerkiksi alkavat kilpailla ongelmiensa suuruudella. Ongelmakeskeisestä ajattelutavasta irtautuminen ei ole helppoa.

Reteaming-prosessi eteni seuraavasti: Ensin jakaannuttiin pienryhmiin ja harjoiteltiin positiivisen palautteen antamista esittämällä toisille ryhmän jäsenille kohteliaisuuksia. Sitten keskityttiin omien unelmien tiedostamiseen ja niiden muokkaamiseen tavoitteiksi. Muut ryhmäläiset toimivat tässä sparraajina. Tavoitetta elävöitettiin yhteistoimin antamalla sille nimi ja logo.

Seuraavaksi mietittiin yhdessä, mitä hyötyä tavoitteen saavuttamisesta on ja kuka voi auttaa siinä. Tämä on hedelmällisempi lähestymistapa kuin se, että alettaisiin kysyä, mitä tavoitteen saavuttamiseksi kannattaisi tehdä. Kysymys ”Mitä aiot tehdä ensimmäiseksi?” voi olla liian painostava ja tappaa motivaation.

Oma tavoite myös videoitiin. Video saattoi olla haastattelu, pienoisnäytelmä, monologi tai vaikkapa sanaton still-kuva. Jokainen myös mietti omasta lähipiiristään kannustajia. Ja varmaankin monet työpajassa muodostuneet pienryhmät jatkavat toimintaansa vielä pajan jälkeenkin, koska reteaming-menetelmä innosti monia.

Tavoitteen saavuttamiseksi on tärkeää myös nähdä ne edistysaskeleet, jotka on jo otettu ja joita ollaan ottamassa. Harjoituksessa mietittiin esimerkiksi, millaisen kirjeen voisi lähettää itselleen tulevaisuudesta.

Tärkeää on myös juhlistaa omia onnistumisia sekä kiittää kannustajia. Harjoituksessa kuviteltiin ryhmän tapaaminen vuoden kuluttua. Työskentely oli niin innostunutta, että monet noista tapaamisista varmasti toteutuvatkin.

Yhdistys toteuttaa tänä keväänä tutkimusprojektin, jossa verrataan reteaming-menetelmää soveltavaa ja perinteistä ryhmämuotoista vertaistukea toisiinsa. Saatujen kokemusten perusteella yhdistys kehittää oman ryhmänohjausmenetelmän. Useille eri paikkakunnille perustetaan reteaming-ryhmiä sekä niiden verrokkiryhmiä.


Irina

 

 

Jäsenen blogikirjoitus:

Erityisen herkästi kohti joulua

Joka vuosi jouluaaton lähestyessä koen tunteiden moninaisen kirjon lyhyessä ajassa. Tunteet vaihtelevat ilosta ahdistukseen ja innostuksesta apatiaan. Jouluisten tuntemusten vuoristorata kiihdytti huippuunsa neljätoista vuotta sitten, kun sain mieheni kanssa ensimmäisen lapsen. Kolmet isovanhemmat halusivat meidät aatoksi kylään. Jokainen himoitsi joulua ensimmäisen lapsen lapsen seurassa. Keskusteluissa ei paljoa painanut kommentit ”emme kerkeä kaikille aattona”. Pyynnöt siitä, että vuoroteltaisiin aattojen viettopaikkoja, kaikuivat kuuroille korville. Minä oli herkistynyt valvomisten myötä ja aistin vaatimusten ja odotusten vyöryn. Tyytymättömyyttä huokuvat epäsuorat vihjailut tekivät kipeää. Olin vielä tietämätön tunneherkkyydestäni ja koin ihmisten sanattoman viestinnän musertavan raskaana. Koin, että rakkaat ja läheiset ihmiset kiusasivat minua.

Puolitoista vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen ja jouluisten vaatimusten taikarumpu alkoi taas pärisemään. Silloin tiikeri sisälläni heräsi. En osaisi ehkä koskaan puolustaa itseäni, mutta pentujani osaan suojella. Painekattila pimahti ja karjaisin tunnetilani ilmoille. Vaatimusten viidakkoon laskeutui jäätävä hiljaisuus. Jääkautta kesti kuukausia, mutta saimme sovittua joulurauhan. Kaikki olivat tervetulleita meille aattona. Ruokaa saisi tuoda tullessaan ja kahvipannu olisi kuumana koko illan. Isovanhemmat vierailivat luonamme välillä yhdessä välillä vuorotellen. Vuodet vierivät, lapset kasvoivat ja otimme ohjelmistoomme vierailut mummoloissa.

Kaksitoista joulua myöhemmin tutustuin käsitteeseen erityisherkkyys. Ahmin tietoa nettisivuilta, luin kirjoja ja artikkeleita ja tilasin itselleni webinaari kurssin. Olen pohtinut paljon itseäni, vireystiloja ja taipumusta imeä uupumukseen asti informaatiota ympäristöstä. Olen puinut ja käsitellyt monta tapahtumaa ja keskustelua menneisyydestäni. Itsetuntemuksen myötä moni ikävä asia ja tapahtuma on muuttunut siedettäväksi ja osa muistoista lieventynyt väärinkäsitykseksi. Ihmiset eivät tunnu enää niin pahansuopaisilta vaan kykenen erottamaan heidän tunnetilat omistani. Olo on keventynyt. Maailma on ihan mukava paikka taas elää. Tänä vuonna olen kokenut pitkästä aikaa joulun iloa.

Vaikka osaan jo kohtuudella säädellä tuntemuksia ja tekemisiäni, niin silti joulu tuo omat haasteensa. Odotuksia ja vaateita tulvii ovista ja ikkunoista. En haluaisi mennä edes ruokakauppaan, kun kiireinen ja suorittamisen tunnelma läpsii kasvoille. Ihmisistä huokuva juhlapyhien suorittaminen koputtelee ovelle, mutta en huoli niitä vieraakseni. Olen käynyt ihastelemassa Helsingin joulukatua ja haahuillut kauppakeskuksissa. Olen varannut käyntien jälkeen aikaa palautua. Ystävien marmatukset joulukiireestä kuittaan myötätuntoisella hymyllä ja olan kohautuksella. Valitsen tarkoin, missä asioissa lähden voivottelun pyörteisiin. Kun sisäinen kriittikkoni marmattaa käytöksestäni, vastaan sille, että meillä herkillä on myös oikeus nauttia joulusta.

Nuorempi lapsistani yllätti tänä vuonna kysymällä, että voisimmeko olla joulun kotona. Oman perheen kesken silleen lungisti. Yläasteen pitkät päivät ja kurssimuotoinen opiskelu on vaatinut veronsa ja lepäily maistaa myös teinille. ”Ei vaan jaksaisi olla sosiaalinen”, hän ilmaisi asian. Olin onnellinen hänen puolestaan kahdesta syystä: Hän tunnisti olotilansa ja tarpeensa. Mikä tärkeintä hän osasi pyytää ratkaisua. Pari päivää myöhemmin hän sanoi stressaavansa joulua: ”Tuntuu, että pitäisi tehdä niin paljon”. Katselin omaa herkkistäni ja ymmärsin yskän. Vaikka meillä kotona ei oltu edes suunniteltu mitään suureellista niin hän on imenyt ympäristöstä odotuksia ja lähtenyt ajatuksissaan suorittamaan niitä. Emme ole vielä puhuneet herkkyydestä, mutta ehkä nyt on aika. Paras joululahja itselleni on ollut, että olen opetellut viettämään herkän joulua. Ehkä voin antaa saman lahjan lapselleni. Toivon lämpimästi samanlaista lahjaa sinulle joulun pyörteissä.

Leppoisaa ja hyvältä tuntuvaa joulua kaikille,

Toivoo Nina 

 

Siipi kuva: pixabay

 

Jäsenen blogikirjoitus:

Siiven hipaisu

Olin ottanut kuvan ikkunastani, jonka takana oli loppusyksyn maisema selkeissä pehmeissä väreissä. Muokkasin hieman kuvaa ja rupesin katsomaan että: onpa kaunis. Ilostuin siitä. Kauneudesta. Yksinkertainen tavanomainen hetki, eikä sittenkään.

On niin pienet asiat, mitkä ilahduttavat. Ja niitä pieniä asioita kohtaa ja huomaa, kun on aikaa. Kun uskaltaa ottaa aikaa aina uudelleen, lyhyesti: viisi minuuttia, tai pidemmästi: puolikkaan päivää. Ja huomaa paljon. Ja huomaa vaikka vähänkin, niin ne juuri ovat niitä ydinhetkiä. Niistä syntyy tarina, kuva tai maalaus. Tai jokin kiteytys siitä mitä oli tekemässä. Jokin uusi idea.

Pelästyn usein tuota pysähtymistä. Että jos nyt pysähdyn, en enää pääsekään liikkeelle. Aivan kuin nivelrikon suhteen: Jos pysäytän liikkeen, niin kipu palaa. On oltava liikkeessä, kaiken aikaa. - Mutta aina vielä kyllä olen päässyt liikkeelle.

Silti; onko pysähdys kuin hyppy jonnekin tietoisuuden uumeniin, jonnekin jota en voi hallita? On, se on sitä. Ei se ole vain kaunis jokin näkymä, visio tai idea mikä nousee pysähtymisen maaperästä, vaan se voi olla myös ikävä muisto, tekemätön, mikä kaihertaa, suru, mikä kaipaa että se nähdään ja koetaan.

Ei aina ole aikaa pysähtyä. Silti jos pysähtyy, ei ole kuitenkaan pakko mennä kovin syvyyksiin, voi siirtää jonkin nousseen asian käsittelyä edemmäs. Siihen voi palata. Oli kuitenkin tärkeää että pysähtyi sen äärelle edes hetkeksi. Seuraava hetki tulee kyllä.

Useimmiten pysähtymisestä seuraa lahja. Hengittelen, näen kaunista. Tunnen tunteita. En pelkääkään, ja aika ei lopu. Ja sitten... jokin lohdutuksen siipi hipaisee minua.

 

Merja

 

Jäsenen blogikirjoitus:

Suhtautua ja voimautua


Miten paha olo onkaan tässä tilanteessa! Kun vaatimuksia vain satelee ja odotuksia sekä toiveita. Kaikkiin en millään pysty vastaamaan. Huoli kasvaa... niin, miten voisin auttaa nyt tuota ihmistä. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pian jo aivan surkeaksi. Huonoksi.

Bussissa kotiin saan etupenkin, onneksi. Näen ulos maisemaan. Se helpottaa. Mutta tämä meteli, se aika ajoin aivan sattuu korviini. Kaikki tuoksut, hajut rassaavat niin ikään. En viitsi katsoa ihmisiä, ärsyttävät vain, kaikilla kännykkä kädessä, näpy näpy, onko ja mitä järkee tuossa? Jotkut kuitenkin juttelevat iloisesti. Minä vain väsyneenä kuoreeni käpertyneenä.

Kotona yläkerran poika kulkee töms töms. Ei haloo, en jaksa… Laitan tulpat korviini ja menen jumppamatolleni oikomaan jäseniäni. Voimisteluni tekee hyvää, hengittely ja lepo tekee hyvää niin.

Niin huono niin monessa asiassa, niin usein. Tätäkö se erityisherkkyys on? Pitääpä miettiä. - Ei, ei se ole huonoutta. Sitä se ei ole. Jos olen herkkä muiden odotuksille, ja haluan auttaa, jos minulla on herkkä kuulo ja muutkin aistit ja jos tykkään hiljaisuudesta aika ajoin ja jopa päivittäin, niin se ei todellakaan ole huonoutta. Jos koen itseni huonoksi, kun väsyn mainitsemistani tilanteista, se on toki herkkyyttä sekin, mutta siihen asiaan voi vaikuttaa.

Hyväksyn itseni kuormittuvana, herkkänä. Suhtaudun itseeni ystävällisesti niissä tilanteissa kun virikkeet, vaatimukset tai ärsytykset lyövät yli. Annan itselleni tukea ja lempeyttä sellaisissa tilanteissa. Myös hoidan itseäni, että jaksan paremmin. Tämä kaikki auttaa; asettamaan rajoja, kestämään tilapäistä rasittavaa tilannetta paremmin, ja pysymään myös tyynenä ja vastaanottavaisena hyville asioille, hankalankin keskellä.

Tarvitsen joka päivä monenlaista ravintoa, eikä tosiaankaan vain ruokaa, vaan paljon muutakin. Tarvitsen kauneutta, tarvitsen rauhaa. Ja mitä enemmän annan itselleni ymmärrystä, sitä enemmän annan sitä muillekin. Hyvinvoinnin luominen, se lisää hyvinvointia.

Merja

Jäsenen blogikirjoitus:

Metsän taika

 

Jätän pyörän siihen polun varteen, metsän reunaan. Eri paikkaan kuin ennen. Nousen eri kohdasta metsään. Millaistakohan täällä on?

Lukitsen pyörän, heilautan repun selkääni ja alan kiivetä polkua pitkin ylöspäin.

Vapisuttaa. Olen niin väsynytkin. Mutta juuri siksi olen nyt tässä. Metsässä.

Nousen varovasti, askel askeleelta, kuljen melkein varpaisillani, niin hartaalta ja niin kaivatulta tämä tuntuu.

Kehoni alkaa rentoutua, vähän kerrallaan, ja samalla aistini terävöityvät ottamaan vastaan kaikki mitä näkyy, mitä kuuluu ja mitä tuoksuu. Virityn ottamaan vastaan hyvää, vain hyvää.

Nousen vanhan puutarhan kohdalta aukiolle, jossa vähän katselen maailman piirii. Tuossa on vanha vadelmapaikkani, niin, nyt on vadelmien aika ajat sitten ohi..

Väsymys vielä niin painaa käpälää. Jatkan eteenpäin, kohti lähellä olevia omenapuita, villiintyneitä, mutta hyväomenaisia. Haukkaan kaneliomenan pikanttia poskea ja - onpa hyvää. Nämä ensi haukkaisut syksystä tästä.

Päätän suunnata hieman ylemmäs. Kallio on liukas, nousen sen sammalreunaa pitkin ja pian olen huipulla, jossa odottaa merinäköala. Avaraa ja selkeää maisemaa. Sinistä ja valkoista. Silmä lepää horisontissa. Hengittelen syvään, etsin niin rentoutta ja rauhaa itseeni. Kaiken hälinän, surun ja väsymyksen painamaan mieleeni sekä kehooni. Ei se oikein toteudu yrittämällä...

Ymmärrän, että täällä ei voi täytyä, ei voi haluta, on vain oltava. Otettava vastaan. 

Jatkan eteenpäin, en osaa olla paikallani. Sammal alkaa upottaa. Metsä tuoksuu niin raikkaalta ja on täynnä rauhaa ja vain lintujen vaimeita ääniä. Orava rapistelee puunrungolla, napittaa minua tiukasti pyöreillä silmillänsä. Hymyilyttää se. Maistelen muutamia puolukoita, voi suloisenkirpaisua kielellä.

Tie kuljettaa minut rantapolulle, rantaan ja mustikkapaikkoihini. Täältä tuli poimittua yksi jos toinenkin mustikkalitra kesällä. Mustikkametsä vei minua vuosikymmeniä taaksepäin, kuin aikakone… Nyt poimin pieneen muovipussiin pari kourallista, saa jälkiruoan illaksi. Marjat ovat vetisiä, mutta vielä maukkaita.

Mukavaa, että tulin tähän. Mieleen nousee kiitos, niin niin paljosta.

Ja sitten se on tässä. Värit vaihtelevat vihreästä liilaan, havuneulanen putoaa päähäni, meren laineet laplattavat lap plap lap, lenkkeilijän askelet paukkuvat kaps aps kaps aps... Jossain kaukana kulkee laiva, ja tässä niemenkärjessä rannassa ihmettelemässä olen minä.

Joka palaan kohta pyörälleni, ilon tanssiessa keijukaisena, jossakin siellä sydämen liepeillä, niin että melkein huimaa.

Merja

Jäsenen blogikirjoitus:

Matkalla herkkyyden hyväksymiseen

 

Herkkyys voi olla tuntematon alue, joka vasta tiedostamisen myötä virittää ajattelemaan omasta herkkyydestään myönteisesti. Herkkyyden kieltäminen tekee ison ja kipeän palan sydämeen tai ottaa palan jopa kokonaan pois.

Herkkyys on taitolaji. Herkkyys on kipeä silloin, kun sille ei anneta oikeutta olla olemassa. Ei ole vastausta siihen kysymykseen, olisiko elämä helpompaa ilman herkkyyttä. Mutta se on vastaus, että elämä helpottuu herkkyyden tunnistamisen ja hyväksymisen myötä. Se on hyväksymistä, että ei tarvitse muuttua, ei omien eikä toisten vaatimusten vuoksi. Silloin voi paremmin huolehtia omasta jaksamisestaan ja tarpeistaan kokonaisuutena. Itsensä tuntemaan oppiminen kestää läpi elämän. Se on matka, jolle lähdettyä ei voi enää palata lähtöpaikkaan. Se on oivalluksia ja riemun hetkiä, onnistumisia ja oppimista.

Kokeile kirjoittaa kirje itsellesi otsikolla: Minun herkkyyteni. Kirjoita otsikon jälkeen mitä tunnet ja ajattelet. Se kertoo siitä, kuinka suhtaudut itseesi ja herkkyyteesi.

Rakasta aidosti sitä ominta itseä ja voimaa, joka sinussa on. On niin monta tapaa olla herkkä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa hyväksyä herkkyyttä. Herkkyys vahvistuu ja alkaa hehkua, kun ympärillä on ihmisiä, jotka hyväksyvät herkkyyden ja ymmärtävät sitä. Miksi et aloittaisi omalla tavallasi itsesi hyväksymisestä?

 

Minun herkkyyteni

Olen paljas ja suojassa.

Kerron itselleni totuuden tunteistani.

Kerron minulle, missä menee minun suojani ja voimani rajat.

Minä kerron, että on kipuja. Kerron että on voimaa.

Minun herkkyyteni, niin ihanan rakas ja haastava.

 

Raila

Äijälinnan kemut 15.7.2017 Jyväskylässä

 

Tämmöistäkin on siis kokeiltu, hyväksi havaittu: eli herkkismiesten tapaaminen. Tämä itselleni koeversio tapahtui 15.7.2017 ja idea oli koota meitä erikoisia ja erilaisia HSP miehiä kokoon, jakamaan elämänkokemusta toisillemme niin elämän kuin herkkyyden näkökulmista.

 

Minulle, introvertille, tuntemattomien ja tunnettujen miesten kutsuminen kotiini, oli melkoista miekkailua itsesuojelun ja elämyshakuisuuden välillä, kunnes ajatus kypsyi tarpeeksi. Ja ei kus toimeen. Kutsu lähti herkkien miesten omassa Facebook-sivustolla tapahtumana liikkeelle ja kasaan saatiin otos erilaisia, erikoisia, ihania äijiä erilaisin elämäntilantein kokoon ja pitämään hauskaa maailman parannuksen merkeissä ilman mitään erityistä ja ennalta suunniteltua.

 

Väkeä kokoontui 8 hemmoa, ja kaukaisin tuli vallan Helsingistä tänne Jyväskylään varta vasten – mahtavaa!

Mikään terapia tai vertaistukijuttu tämä ei ollut, vaan vertaistapaaminen. Johtuen ikähaitarista ja erilaisista elämäntilanteista keskustelut osin ajautuivat läpikäymään haasteellisia tilanteita niin työssä kuin yksityiselämässä.  Facekeskustelujen perusteella tapaaminen avasi myös vähän muutenkin sanaista arkkua, ja tapaamisen jälkipuinti oli jälleen vähän hedelmää kantavaa. Lopputuloksena tästä; tarpeen on tapaamiset ja varmasti vastaavia tapahtumia silloin tällöin muuallakin järjestää kuin täällä keskeisessä paikassa Suomea.

 

Timo

V.A. Virtanen iloisissa Heimojuhlatunnelmissa.

Jäsenen blogikirjoitus:

Ensimmäiset heimojuhlat ikinä – enkä voinut kuin tykätä

 

Liityin yhdistyksen jäseneksi viime kevättalvella. Tervetuliaisviestissä kerrottiin kaikenlaista yhdistyksen toiminnasta: on heimotulet ja sitten kerran vuodessa on heimojuhlat ja… Niin mitkä heimojuhlat, ajattelin silloin. Heimo-sanasta tuli ensimmäisenä mieleen intiaaniheimo.

Odotettu päivä koitti eilen, kun osallistuin Järvenpään Kallio-Kuninkalassa ihka ensimmäisiin heimojuhliini. Vähän jännitti, mutta jo alusta asti oli selvää, että samassa veneessä oltiin kaikki. Oli kuin olisin yhtäkkiä liittynyt osaksi suurta perhettä, jonka jäsenistä en vain tiennyt mitään muuta kuin sen, että meitä yhdisti yksi asia – erityisherkkyys. Tuntui turvalliselta.

Päivä alkoi lounaalla kauniissa Kallio-Kuninkalan päärakennuksessa, minkä jälkeen startattiin itse juhla. Heimojuhlan avasi Xana Sartonen, ja kuulimme myös yhdistyksen puheenjohtajan, Elina Akolan, tervehdyksen. Siiri Nikkisen ja Olli Hyttisen musiikkiesityksen siivittämänä saivat puheenvuoronsa ensin Suvi Bowellan ja hänen jälkeensä Ukko Kärkkäinen. Ja voi itku sitä kylmien väreiden määrää! Jo Elinan puheenvuoroa kuunnellessa tuli erityisherkkyys kuvattua niin monin sanoin, että mietin, miten on mahdollista kertoa asiat niin osuvasti. Ja saman linjan pitivät taitavasti myös Suvi ja Ukko omissa esityksissään. Tunneskaalaa sulateltiin päiväkahveilla, minkä jälkeen esiteltiin lyhyesti yhdistyksen tulevaisuusstrategiaa ja erityisherkkyyden määritelmää.  

Kuuleman mukaan heimojuhlilla toteutettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa työpajaosuus, jossa osallistujat pääsivät ryhmän vetäjän johdolla perehtymään tarkemmin erilaisten erityisherkkyyttä koskettavien aihealueiden syövereihin. Työpajoihin siirtyminen tapahtui sujuvasti heimopäällikkö Hannu Sirkiän ohjeistuksella ja lopputuloksena käytiin napakasti läpi kunkin työpajan päällimmäiset ajatukset. Eikä siinä vielä kaikki…

Ohjelmaosuuden päätösesityksenä kuultiin jälleen musiikkia, ja tällä kertaa V. A. Virtasen sävelin ja sanoin. Tässä hetkessä koin vahvasti, että tunnelma salissa oli lähes harras. Niin rauhallinen, mutta samalla intensiivinen, että tuntui kuin tunnelmassa olisi voinut kellua. Ja sama olotila jatkui vielä Xanan päätössanojen lausumisen jälkeen päivällisjonossa, kun ei oikein pystynyt puhumaan. Todettiin, että tätä pitänee sulatella ihan jonkin aikaa.    

Tunnerikkaan päivän ja parin tunnin kotimatkan jäljiltä keho kertoi hyvällä selkokielellä, että nyt kaivataan unta. Päätin kerrankin kiltisti kuunnella, ja tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa kevyeen ja levänneeseen olotilaan. Vaikka edellispäivän tunnelmat tuntuvat edelleen sekä kehossa että mielessä, on mukana myös jonkinlainen mielenrauha. Voimaantunut olo siitä, että olin löytänyt valtavan määrän hyvin samalla tavalla tuntevia ihmisiä. Kiitokset siis teille kaikille. Tässä heimossa tunsin olevani oma itseni.

Heidi

Kuva: Tuula Ahde

Jäsenen blogikirjoitus:

Herkkä ja vahva

HAAVE: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!

(Tommy Tabermann: Maa: runoja matkalle epätoivon tuolle puolen, 1987)

Tämä Tommy Tabermannin runo on yksi lempirunojani. Miten joku toinen on osannutkin kirjoittaa noin lyhyesti sen, mitä minä tunnen ja pohdin eniten. Kuinka toinenkin ihminen tuntee tarpeen olla vahva ja selviytyä, mutta kadottamatta herkkyyttään.

Tunneherkkyys on upea piirre. Koskaan ei tule tylsää hetkeä. Kaikki tunteet ovat voimakkaita tai ainakin hyvin huomattavia. Voin liikuttua kyyneliin kauniista auringonlaskusta, kirkkaasta tähtitaitaavasta tai kun kiitän ystävääni ihanasta illasta. Joskus liikuttuminen nolottaa. Silloin yritän niellä kyyneleeni, että saisin edes asiani kerrottua. Joskus itkuherkkyys ihan alkaa naurattaa. Esimerkiksi silloin kun yritän lukea lapseni tekemää äitienpäiväkorttia ääneen ,eikä nyyhkytyksen seasta kukaan saa sanoista mitään selvää. Silloin on ihanaa olla herkkis ja maailma tuntuu olevan kohdillaan.

Mutta silloin kun minua alkaa pelottaa ja surettaa, tunteiden voimakkuus voi joskus olla musertava. Silloin tuntuu siltä, etttä miten kukaan voi nauttia olostaan, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. Ja ajatus siitä, että miten kukaan muu ei huomaa tätä?

Ymmärrän miksi joskus ihmisen on kehitettävä paksu suojakilpi itselleen, ettei katkeruus ja ahdistus ala masentaa liikaa. Itsekin olen monesti sellaisen kilven halunnut. Mutta ehkä onnekseni en ole siinä onnistunut ja nyt harjoittelen olemaan sekä herkkä että vahva. Yritän hyväksyä sen, että tunnen esimerkiksi pelon voimakkaammin kuin joku toinen, mutta minun ei silti tarvitse juuttua pelon tuomiin tarinoihin. Ja kaikki tunteet ovat tarpeellisia ja hyväksyttäviä.

Minä haaveilen siitä että onnistun säilyttämään herkkyyteni, ja silti pystyn elämään vahvana, rohkeana ja määrätietoisena. Tästä haaveilee varmasti moni muukin erityisherkkä ja vähämmän herkkäkin.

Tehy-lehden artikkeli (1/2017) sai minut kohtaamaan herkyyteni ja tuon artikkelin lehtiotsikosta on tullut yksi voimalauseeni: Herkkä, sinä olet vahva!

Artikkelin pääset lukemaan allaolevasta osoitteesta:

HERKKÄ SINÄ OLET VAHVA!
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/itketko-aina-elokuvissa-se-vahvuutesi

 

Reetta

Herkkyys kesällä

 

Minusta kesällä on helpompi olla herkkä kuin talvella. Talvella ihmiset verhoutuvat paksuihin vaatekertoihin, kurtistavat otsansa ja puskevat hartiat vastatuuleen päin menemään. Joskus ihmiset innostuvat laittamaan sukset tai luistimet jalkaansa ja ottavat vauhtia kulkuunsa talven suomista luonnoneduista nauttien. Kesällä ihmiset kuoriutuvat vaatekerroistaan ja nostavat katseensa kohti aurinkoa avaten myös sydäntään asteen verran lämpimämmäksi.

Oman kokemukseni mukaan herkkyys kaipaa ymmärrystä, lämpöä ja hyväksyntää. Kaikista parhaiten se voi rakkaudessa, toisen hymyilevässä katseessa. Herkkyys sydämen tasolla on tunne, jonka soisin kaikille tämän pallon asujille edes kerran elämässään. Tosin, kun sitä on päässyt maistamaan, sitä haluaa lisää. Sydän janoaa yhteyttä ja osallisuutta. Se haluaa uskoa, toivoa ja rakastaa, tehdä kaikkea sitä, mitä varten sydän on luotukin. Herkkyys on minun mielikuvissani avain. Se on kaunis ja kestävä avain sydämen viisauteen, tuntemiseen.

Avaimilla on kätevä tapa kadota, siksi niihin lienee kehitellyn avaimenperiä. Omaan kokemukseeni luottaen, koen, että herkkyyden avaimenperä saattaa löytyä suoraan vasten kasvoja satavasta jäätävästä lumituiskusta kesken kevään odotuksen. Hetkestä, jolloin tuntuu, että voimat loppuvat. Silloin, kun ihmisen voimat loppuvat astuu herkkyys kehiin kysyen, että mitä sitten? Mitä siitä, vaikka voimasi loppuivatkin, etkö voisi levätä hetken? Voisitko sallia itsesi tuntea ja pysähtyä itseesi? Voisitko olla hetken hyödytön ja ottaa aikaa itsellesi, olla osana omia kokemuksiasi, herkistyä kuuntelemaan sitä, mistä juuri sinut on rakennettu? Muistella mikä sinut tekee onnelliseksi, mistä sinä pahoitat mielesi ja mitä sinä elämältäsi toivot, mihin sinun voimasi oikeasti riittävät.

Meillä suomalaisilla tähän on keksitty loma-ajat ja varsinkin kesäloma. Kesällä lämmön keskellä saamme tuntea sitä sydämen sisällä elävää tulta, jonka talven tullen siirrämme tulipesiin uuninperälle. Sieltä se muistuttaa meitä ja antaa uskoa huomiseen. Antaa uskoa siihen, että on olemassa muutakin kuin puskeminen, suorittaminen ja alituinen kasvu. Luottamusta siihen, että jopa suomalaiselle herkkyydelle on paikkansa leppoisassa kesätuulessa auringon siintäessä tyynen järven pinnalla. Herkkyys on kaunista, annetaan sen näkyä kesässämme, itsessämme ja ennen kaikkea uskalletaan tuntea herkkyys sen mahtavassa voimassa.

Hyvää kesää, toivottaa Anna-Stiina

Kuva: Tuula Ahde

Kirjoittamisesta ja kauneudesta

Ajatus yhdistyksen omasta blogista on innostanut monia kirjoittajiamme jo pitkään. - Onhan kirjoittaminen monille herkille luonteva ja innostavakin itseilmaisun keino. Kirjoittaessa sanoja voi muotoilla pitempään ja perusteellisemmin, lauserakenteiden jäsentelyä ja sanoituksen vivahteita mutustellen. Kirjoittaessa myös sisältöjen syvällisyys ja monimerkityksellisyys tulee toisinaan paremmin esiin kuin nopeassa tempossa puhutuissa keskusteluissa - vaikka niilläkin on toki korvaamattoman arvokas paikkansa esimerkiksi vertaisryhmien kokoontumisissa.

Kirjoittaminen voi olla varsinkin introverteille ja erityisherkille usein intiimimmäksi ja avoimemmaksi koettu itseilmaisun keino. Monilla on myös ystäviä, joita tavataan ¨vain¨ netin kautta kirjoittamalla. Mutta juuri noiden, fyysisesti kaukaistenkin ystävien kanssa voidaan joskus käsitellä juurikin niitä tärkeimpiä ja koskettavimpia oman elämän ja pohdintojen aiheita.

Kirjoittaminen antaa myös mahdollisuuden pysähtymiseen oman elämän ja toisten ihmisten ajatusten pariin. - Voisimmepa pitää sitä siis trendikkäänä ¨hidastamisenakin¨. Läsnäolon voimaa omassa elämässä ei voi olla koskaan liikaa. Kaikki mikä vie kohti tasapainoa ja rauhaa tässä hektisessä maailmassa, on terveellistä.

Myös kuvat voivat pysäyttää. Valitsin tämän lyhyen kirjoitukseni kuvitukseksi Tuula Ahteen kuvaamaa luonnon mikroskooppista kauneutta. Kun kavennamme tarkkaavaisuutemme tarpeeksi pieniin asioihin, niistä voi tulla lopulta suuria, ja niiden todellinen olemus kasvaa näkyviin. Läsnäolo on kauneutta. Ja kauneudesta kasvaa esiin voima olla juuri sitä mitä on - oli se sitten yksittäisen männynneulasen tai jäkälän muoto, väri ja rytmi - taikka ihan muuta.

Näin voimme nähdä myös jokaisen ihmisen oman, henkilökotaisen kauneuden ja sisäisen vahvuuden kasvavan esiin kun hän on oma itsensä - olipa hän sitten ujo tai rohkea, vahva tai hauras, herkkä tai vähemmän herkkä. - Tai vaikka kaikkia näistä. Elämän moninaisuudesta löytyy kauneus.

Kirjoittelemisiin,

Elina                11.5.2017

Blogeista

 

Näiden nettisivujen blogitekstit syntyvät vapaaehtoisten voimin. Ne voivat olla asiantuntijatekstejä, kokemustekstejä tai kaunokirjallisempiakin tuotoksia. Niiden tarkoitus on tuoda esiin erilaisia näkökulmia erityisherkkien maailmoihin. Niitä ei tule pitää asiantuntijatiedon lähteinä, ellei tekstissä ole erikseen niin mainittu. Kaikki kirjoitukset ja kokemukset ovat yksilöllisiä, vaikka yhteistäkin kosketuspintaa hyvistä kirjoituksista usein löytyy. Toivotamme lukijoille lukemisen iloa ja oivallusten hetkiä!

Ajatuksia blogikirjoituksista