Blogi

Jäsenen blogikirjoitus:

Suhtautua ja voimautua


Miten paha olo onkaan tässä tilanteessa! Kun vaatimuksia vain satelee ja odotuksia sekä toiveita. Kaikkiin en millään pysty vastaamaan. Huoli kasvaa... niin, miten voisin auttaa nyt tuota ihmistä. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pian jo aivan surkeaksi. Huonoksi.

Bussissa kotiin saan etupenkin, onneksi. Näen ulos maisemaan. Se helpottaa. Mutta tämä meteli, se aika ajoin aivan sattuu korviini. Kaikki tuoksut, hajut rassaavat niin ikään. En viitsi katsoa ihmisiä, ärsyttävät vain, kaikilla kännykkä kädessä, näpy näpy, onko ja mitä järkee tuossa? Jotkut kuitenkin juttelevat iloisesti. Minä vain väsyneenä kuoreeni käpertyneenä.

Kotona yläkerran poika kulkee töms töms. Ei haloo, en jaksa… Laitan tulpat korviini ja menen jumppamatolleni oikomaan jäseniäni. Voimisteluni tekee hyvää, hengittely ja lepo tekee hyvää niin.

Niin huono niin monessa asiassa, niin usein. Tätäkö se erityisherkkyys on? Pitääpä miettiä. - Ei, ei se ole huonoutta. Sitä se ei ole. Jos olen herkkä muiden odotuksille, ja haluan auttaa, jos minulla on herkkä kuulo ja muutkin aistit ja jos tykkään hiljaisuudesta aika ajoin ja jopa päivittäin, niin se ei todellakaan ole huonoutta. Jos koen itseni huonoksi, kun väsyn mainitsemistani tilanteista, se on toki herkkyyttä sekin, mutta siihen asiaan voi vaikuttaa.

Hyväksyn itseni kuormittuvana, herkkänä. Suhtaudun itseeni ystävällisesti niissä tilanteissa kun virikkeet, vaatimukset tai ärsytykset lyövät yli. Annan itselleni tukea ja lempeyttä sellaisissa tilanteissa. Myös hoidan itseäni, että jaksan paremmin. Tämä kaikki auttaa; asettamaan rajoja, kestämään tilapäistä rasittavaa tilannetta paremmin, ja pysymään myös tyynenä ja vastaanottavaisena hyville asioille, hankalankin keskellä.

Tarvitsen joka päivä monenlaista ravintoa, eikä tosiaankaan vain ruokaa, vaan paljon muutakin. Tarvitsen kauneutta, tarvitsen rauhaa. Ja mitä enemmän annan itselleni ymmärrystä, sitä enemmän annan sitä muillekin. Hyvinvoinnin luominen, se lisää hyvinvointia.

Merja

Jäsenen blogikirjoitus:

Metsän taika

 

Jätän pyörän siihen polun varteen, metsän reunaan. Eri paikkaan kuin ennen. Nousen eri kohdasta metsään. Millaistakohan täällä on?

Lukitsen pyörän, heilautan repun selkääni ja alan kiivetä polkua pitkin ylöspäin.

Vapisuttaa. Olen niin väsynytkin. Mutta juuri siksi olen nyt tässä. Metsässä.

Nousen varovasti, askel askeleelta, kuljen melkein varpaisillani, niin hartaalta ja niin kaivatulta tämä tuntuu.

Kehoni alkaa rentoutua, vähän kerrallaan, ja samalla aistini terävöityvät ottamaan vastaan kaikki mitä näkyy, mitä kuuluu ja mitä tuoksuu. Virityn ottamaan vastaan hyvää, vain hyvää.

Nousen vanhan puutarhan kohdalta aukiolle, jossa vähän katselen maailman piirii. Tuossa on vanha vadelmapaikkani, niin, nyt on vadelmien aika ajat sitten ohi..

Väsymys vielä niin painaa käpälää. Jatkan eteenpäin, kohti lähellä olevia omenapuita, villiintyneitä, mutta hyväomenaisia. Haukkaan kaneliomenan pikanttia poskea ja - onpa hyvää. Nämä ensi haukkaisut syksystä tästä.

Päätän suunnata hieman ylemmäs. Kallio on liukas, nousen sen sammalreunaa pitkin ja pian olen huipulla, jossa odottaa merinäköala. Avaraa ja selkeää maisemaa. Sinistä ja valkoista. Silmä lepää horisontissa. Hengittelen syvään, etsin niin rentoutta ja rauhaa itseeni. Kaiken hälinän, surun ja väsymyksen painamaan mieleeni sekä kehooni. Ei se oikein toteudu yrittämällä...

Ymmärrän, että täällä ei voi täytyä, ei voi haluta, on vain oltava. Otettava vastaan. 

Jatkan eteenpäin, en osaa olla paikallani. Sammal alkaa upottaa. Metsä tuoksuu niin raikkaalta ja on täynnä rauhaa ja vain lintujen vaimeita ääniä. Orava rapistelee puunrungolla, napittaa minua tiukasti pyöreillä silmillänsä. Hymyilyttää se. Maistelen muutamia puolukoita, voi suloisenkirpaisua kielellä.

Tie kuljettaa minut rantapolulle, rantaan ja mustikkapaikkoihini. Täältä tuli poimittua yksi jos toinenkin mustikkalitra kesällä. Mustikkametsä vei minua vuosikymmeniä taaksepäin, kuin aikakone… Nyt poimin pieneen muovipussiin pari kourallista, saa jälkiruoan illaksi. Marjat ovat vetisiä, mutta vielä maukkaita.

Mukavaa, että tulin tähän. Mieleen nousee kiitos, niin niin paljosta.

Ja sitten se on tässä. Värit vaihtelevat vihreästä liilaan, havuneulanen putoaa päähäni, meren laineet laplattavat lap plap lap, lenkkeilijän askelet paukkuvat kaps aps kaps aps... Jossain kaukana kulkee laiva, ja tässä niemenkärjessä rannassa ihmettelemässä olen minä.

Joka palaan kohta pyörälleni, ilon tanssiessa keijukaisena, jossakin siellä sydämen liepeillä, niin että melkein huimaa.

Merja

Jäsenen blogikirjoitus:

Matkalla herkkyyden hyväksymiseen

 

Herkkyys voi olla tuntematon alue, joka vasta tiedostamisen myötä virittää ajattelemaan omasta herkkyydestään myönteisesti. Herkkyyden kieltäminen tekee ison ja kipeän palan sydämeen tai ottaa palan jopa kokonaan pois.

Herkkyys on taitolaji. Herkkyys on kipeä silloin, kun sille ei anneta oikeutta olla olemassa. Ei ole vastausta siihen kysymykseen, olisiko elämä helpompaa ilman herkkyyttä. Mutta se on vastaus, että elämä helpottuu herkkyyden tunnistamisen ja hyväksymisen myötä. Se on hyväksymistä, että ei tarvitse muuttua, ei omien eikä toisten vaatimusten vuoksi. Silloin voi paremmin huolehtia omasta jaksamisestaan ja tarpeistaan kokonaisuutena. Itsensä tuntemaan oppiminen kestää läpi elämän. Se on matka, jolle lähdettyä ei voi enää palata lähtöpaikkaan. Se on oivalluksia ja riemun hetkiä, onnistumisia ja oppimista.

Kokeile kirjoittaa kirje itsellesi otsikolla: Minun herkkyyteni. Kirjoita otsikon jälkeen mitä tunnet ja ajattelet. Se kertoo siitä, kuinka suhtaudut itseesi ja herkkyyteesi.

Rakasta aidosti sitä ominta itseä ja voimaa, joka sinussa on. On niin monta tapaa olla herkkä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa hyväksyä herkkyyttä. Herkkyys vahvistuu ja alkaa hehkua, kun ympärillä on ihmisiä, jotka hyväksyvät herkkyyden ja ymmärtävät sitä. Miksi et aloittaisi omalla tavallasi itsesi hyväksymisestä?

 

Minun herkkyyteni

Olen paljas ja suojassa.

Kerron itselleni totuuden tunteistani.

Kerron minulle, missä menee minun suojani ja voimani rajat.

Minä kerron, että on kipuja. Kerron että on voimaa.

Minun herkkyyteni, niin ihanan rakas ja haastava.

 

Raila

Äijälinnan kemut 15.7.2017 Jyväskylässä

 

Tämmöistäkin on siis kokeiltu, hyväksi havaittu: eli herkkismiesten tapaaminen. Tämä itselleni koeversio tapahtui 15.7.2017 ja idea oli koota meitä erikoisia ja erilaisia HSP miehiä kokoon, jakamaan elämänkokemusta toisillemme niin elämän kuin herkkyyden näkökulmista.

 

Minulle, introvertille, tuntemattomien ja tunnettujen miesten kutsuminen kotiini, oli melkoista miekkailua itsesuojelun ja elämyshakuisuuden välillä, kunnes ajatus kypsyi tarpeeksi. Ja ei kus toimeen. Kutsu lähti herkkien miesten omassa Facebook-sivustolla tapahtumana liikkeelle ja kasaan saatiin otos erilaisia, erikoisia, ihania äijiä erilaisin elämäntilantein kokoon ja pitämään hauskaa maailman parannuksen merkeissä ilman mitään erityistä ja ennalta suunniteltua.

 

Väkeä kokoontui 8 hemmoa, ja kaukaisin tuli vallan Helsingistä tänne Jyväskylään varta vasten – mahtavaa!

Mikään terapia tai vertaistukijuttu tämä ei ollut, vaan vertaistapaaminen. Johtuen ikähaitarista ja erilaisista elämäntilanteista keskustelut osin ajautuivat läpikäymään haasteellisia tilanteita niin työssä kuin yksityiselämässä.  Facekeskustelujen perusteella tapaaminen avasi myös vähän muutenkin sanaista arkkua, ja tapaamisen jälkipuinti oli jälleen vähän hedelmää kantavaa. Lopputuloksena tästä; tarpeen on tapaamiset ja varmasti vastaavia tapahtumia silloin tällöin muuallakin järjestää kuin täällä keskeisessä paikassa Suomea.

 

Timo

V.A. Virtanen iloisissa Heimojuhlatunnelmissa.

Jäsenen blogikirjoitus:

Ensimmäiset heimojuhlat ikinä – enkä voinut kuin tykätä

 

Liityin yhdistyksen jäseneksi viime kevättalvella. Tervetuliaisviestissä kerrottiin kaikenlaista yhdistyksen toiminnasta: on heimotulet ja sitten kerran vuodessa on heimojuhlat ja… Niin mitkä heimojuhlat, ajattelin silloin. Heimo-sanasta tuli ensimmäisenä mieleen intiaaniheimo.

Odotettu päivä koitti eilen, kun osallistuin Järvenpään Kallio-Kuninkalassa ihka ensimmäisiin heimojuhliini. Vähän jännitti, mutta jo alusta asti oli selvää, että samassa veneessä oltiin kaikki. Oli kuin olisin yhtäkkiä liittynyt osaksi suurta perhettä, jonka jäsenistä en vain tiennyt mitään muuta kuin sen, että meitä yhdisti yksi asia – erityisherkkyys. Tuntui turvalliselta.

Päivä alkoi lounaalla kauniissa Kallio-Kuninkalan päärakennuksessa, minkä jälkeen startattiin itse juhla. Heimojuhlan avasi Xana Sartonen, ja kuulimme myös yhdistyksen puheenjohtajan, Elina Akolan, tervehdyksen. Siiri Nikkisen ja Olli Hyttisen musiikkiesityksen siivittämänä saivat puheenvuoronsa ensin Suvi Bowellan ja hänen jälkeensä Ukko Kärkkäinen. Ja voi itku sitä kylmien väreiden määrää! Jo Elinan puheenvuoroa kuunnellessa tuli erityisherkkyys kuvattua niin monin sanoin, että mietin, miten on mahdollista kertoa asiat niin osuvasti. Ja saman linjan pitivät taitavasti myös Suvi ja Ukko omissa esityksissään. Tunneskaalaa sulateltiin päiväkahveilla, minkä jälkeen esiteltiin lyhyesti yhdistyksen tulevaisuusstrategiaa ja erityisherkkyyden määritelmää.  

Kuuleman mukaan heimojuhlilla toteutettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa työpajaosuus, jossa osallistujat pääsivät ryhmän vetäjän johdolla perehtymään tarkemmin erilaisten erityisherkkyyttä koskettavien aihealueiden syövereihin. Työpajoihin siirtyminen tapahtui sujuvasti heimopäällikkö Hannu Sirkiän ohjeistuksella ja lopputuloksena käytiin napakasti läpi kunkin työpajan päällimmäiset ajatukset. Eikä siinä vielä kaikki…

Ohjelmaosuuden päätösesityksenä kuultiin jälleen musiikkia, ja tällä kertaa V. A. Virtasen sävelin ja sanoin. Tässä hetkessä koin vahvasti, että tunnelma salissa oli lähes harras. Niin rauhallinen, mutta samalla intensiivinen, että tuntui kuin tunnelmassa olisi voinut kellua. Ja sama olotila jatkui vielä Xanan päätössanojen lausumisen jälkeen päivällisjonossa, kun ei oikein pystynyt puhumaan. Todettiin, että tätä pitänee sulatella ihan jonkin aikaa.    

Tunnerikkaan päivän ja parin tunnin kotimatkan jäljiltä keho kertoi hyvällä selkokielellä, että nyt kaivataan unta. Päätin kerrankin kiltisti kuunnella, ja tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa kevyeen ja levänneeseen olotilaan. Vaikka edellispäivän tunnelmat tuntuvat edelleen sekä kehossa että mielessä, on mukana myös jonkinlainen mielenrauha. Voimaantunut olo siitä, että olin löytänyt valtavan määrän hyvin samalla tavalla tuntevia ihmisiä. Kiitokset siis teille kaikille. Tässä heimossa tunsin olevani oma itseni.

Heidi

Kuva: Tuula Ahde

Jäsenen blogikirjoitus:

Herkkä ja vahva

HAAVE: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!

(Tommy Tabermann: Maa: runoja matkalle epätoivon tuolle puolen, 1987)

Tämä Tommy Tabermannin runo on yksi lempirunojani. Miten joku toinen on osannutkin kirjoittaa noin lyhyesti sen, mitä minä tunnen ja pohdin eniten. Kuinka toinenkin ihminen tuntee tarpeen olla vahva ja selviytyä, mutta kadottamatta herkkyyttään.

Tunneherkkyys on upea piirre. Koskaan ei tule tylsää hetkeä. Kaikki tunteet ovat voimakkaita tai ainakin hyvin huomattavia. Voin liikuttua kyyneliin kauniista auringonlaskusta, kirkkaasta tähtitaitaavasta tai kun kiitän ystävääni ihanasta illasta. Joskus liikuttuminen nolottaa. Silloin yritän niellä kyyneleeni, että saisin edes asiani kerrottua. Joskus itkuherkkyys ihan alkaa naurattaa. Esimerkiksi silloin kun yritän lukea lapseni tekemää äitienpäiväkorttia ääneen ,eikä nyyhkytyksen seasta kukaan saa sanoista mitään selvää. Silloin on ihanaa olla herkkis ja maailma tuntuu olevan kohdillaan.

Mutta silloin kun minua alkaa pelottaa ja surettaa, tunteiden voimakkuus voi joskus olla musertava. Silloin tuntuu siltä, etttä miten kukaan voi nauttia olostaan, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. Ja ajatus siitä, että miten kukaan muu ei huomaa tätä?

Ymmärrän miksi joskus ihmisen on kehitettävä paksu suojakilpi itselleen, ettei katkeruus ja ahdistus ala masentaa liikaa. Itsekin olen monesti sellaisen kilven halunnut. Mutta ehkä onnekseni en ole siinä onnistunut ja nyt harjoittelen olemaan sekä herkkä että vahva. Yritän hyväksyä sen, että tunnen esimerkiksi pelon voimakkaammin kuin joku toinen, mutta minun ei silti tarvitse juuttua pelon tuomiin tarinoihin. Ja kaikki tunteet ovat tarpeellisia ja hyväksyttäviä.

Minä haaveilen siitä että onnistun säilyttämään herkkyyteni, ja silti pystyn elämään vahvana, rohkeana ja määrätietoisena. Tästä haaveilee varmasti moni muukin erityisherkkä ja vähämmän herkkäkin.

Tehy-lehden artikkeli (1/2017) sai minut kohtaamaan herkyyteni ja tuon artikkelin lehtiotsikosta on tullut yksi voimalauseeni: Herkkä, sinä olet vahva!

Artikkelin pääset lukemaan allaolevasta osoitteesta:

HERKKÄ SINÄ OLET VAHVA!
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/itketko-aina-elokuvissa-se-vahvuutesi

 

Reetta

Herkkyys kesällä

 

Minusta kesällä on helpompi olla herkkä kuin talvella. Talvella ihmiset verhoutuvat paksuihin vaatekertoihin, kurtistavat otsansa ja puskevat hartiat vastatuuleen päin menemään. Joskus ihmiset innostuvat laittamaan sukset tai luistimet jalkaansa ja ottavat vauhtia kulkuunsa talven suomista luonnoneduista nauttien. Kesällä ihmiset kuoriutuvat vaatekerroistaan ja nostavat katseensa kohti aurinkoa avaten myös sydäntään asteen verran lämpimämmäksi.

Oman kokemukseni mukaan herkkyys kaipaa ymmärrystä, lämpöä ja hyväksyntää. Kaikista parhaiten se voi rakkaudessa, toisen hymyilevässä katseessa. Herkkyys sydämen tasolla on tunne, jonka soisin kaikille tämän pallon asujille edes kerran elämässään. Tosin, kun sitä on päässyt maistamaan, sitä haluaa lisää. Sydän janoaa yhteyttä ja osallisuutta. Se haluaa uskoa, toivoa ja rakastaa, tehdä kaikkea sitä, mitä varten sydän on luotukin. Herkkyys on minun mielikuvissani avain. Se on kaunis ja kestävä avain sydämen viisauteen, tuntemiseen.

Avaimilla on kätevä tapa kadota, siksi niihin lienee kehitellyn avaimenperiä. Omaan kokemukseeni luottaen, koen, että herkkyyden avaimenperä saattaa löytyä suoraan vasten kasvoja satavasta jäätävästä lumituiskusta kesken kevään odotuksen. Hetkestä, jolloin tuntuu, että voimat loppuvat. Silloin, kun ihmisen voimat loppuvat astuu herkkyys kehiin kysyen, että mitä sitten? Mitä siitä, vaikka voimasi loppuivatkin, etkö voisi levätä hetken? Voisitko sallia itsesi tuntea ja pysähtyä itseesi? Voisitko olla hetken hyödytön ja ottaa aikaa itsellesi, olla osana omia kokemuksiasi, herkistyä kuuntelemaan sitä, mistä juuri sinut on rakennettu? Muistella mikä sinut tekee onnelliseksi, mistä sinä pahoitat mielesi ja mitä sinä elämältäsi toivot, mihin sinun voimasi oikeasti riittävät.

Meillä suomalaisilla tähän on keksitty loma-ajat ja varsinkin kesäloma. Kesällä lämmön keskellä saamme tuntea sitä sydämen sisällä elävää tulta, jonka talven tullen siirrämme tulipesiin uuninperälle. Sieltä se muistuttaa meitä ja antaa uskoa huomiseen. Antaa uskoa siihen, että on olemassa muutakin kuin puskeminen, suorittaminen ja alituinen kasvu. Luottamusta siihen, että jopa suomalaiselle herkkyydelle on paikkansa leppoisassa kesätuulessa auringon siintäessä tyynen järven pinnalla. Herkkyys on kaunista, annetaan sen näkyä kesässämme, itsessämme ja ennen kaikkea uskalletaan tuntea herkkyys sen mahtavassa voimassa.

Hyvää kesää, toivottaa Anna-Stiina

Kuva: Tuula Ahde

Kirjoittamisesta ja kauneudesta

Ajatus yhdistyksen omasta blogista on innostanut monia kirjoittajiamme jo pitkään. - Onhan kirjoittaminen monille herkille luonteva ja innostavakin itseilmaisun keino. Kirjoittaessa sanoja voi muotoilla pitempään ja perusteellisemmin, lauserakenteiden jäsentelyä ja sanoituksen vivahteita mutustellen. Kirjoittaessa myös sisältöjen syvällisyys ja monimerkityksellisyys tulee toisinaan paremmin esiin kuin nopeassa tempossa puhutuissa keskusteluissa - vaikka niilläkin on toki korvaamattoman arvokas paikkansa esimerkiksi vertaisryhmien kokoontumisissa.

Kirjoittaminen voi olla varsinkin introverteille ja erityisherkille usein intiimimmäksi ja avoimemmaksi koettu itseilmaisun keino. Monilla on myös ystäviä, joita tavataan ¨vain¨ netin kautta kirjoittamalla. Mutta juuri noiden, fyysisesti kaukaistenkin ystävien kanssa voidaan joskus käsitellä juurikin niitä tärkeimpiä ja koskettavimpia oman elämän ja pohdintojen aiheita.

Kirjoittaminen antaa myös mahdollisuuden pysähtymiseen oman elämän ja toisten ihmisten ajatusten pariin. - Voisimmepa pitää sitä siis trendikkäänä ¨hidastamisenakin¨. Läsnäolon voimaa omassa elämässä ei voi olla koskaan liikaa. Kaikki mikä vie kohti tasapainoa ja rauhaa tässä hektisessä maailmassa, on terveellistä.

Myös kuvat voivat pysäyttää. Valitsin tämän lyhyen kirjoitukseni kuvitukseksi Tuula Ahteen kuvaamaa luonnon mikroskooppista kauneutta. Kun kavennamme tarkkaavaisuutemme tarpeeksi pieniin asioihin, niistä voi tulla lopulta suuria, ja niiden todellinen olemus kasvaa näkyviin. Läsnäolo on kauneutta. Ja kauneudesta kasvaa esiin voima olla juuri sitä mitä on - oli se sitten yksittäisen männynneulasen tai jäkälän muoto, väri ja rytmi - taikka ihan muuta.

Näin voimme nähdä myös jokaisen ihmisen oman, henkilökotaisen kauneuden ja sisäisen vahvuuden kasvavan esiin kun hän on oma itsensä - olipa hän sitten ujo tai rohkea, vahva tai hauras, herkkä tai vähemmän herkkä. - Tai vaikka kaikkia näistä. Elämän moninaisuudesta löytyy kauneus.

Kirjoittelemisiin,

Elina                11.5.2017

Kuva: Heli Koivumäki

Blogeista

 

Näiden nettisivujen blogitekstit syntyvät vapaaehtoisten voimin. Ne voivat olla asiantuntijatekstejä, kokemustekstejä tai kaunokirjallisempiakin tuotoksia. Niiden tarkoitus on tuoda esiin erilaisia näkökulmia erityisherkkien maailmoihin. Niitä ei tule pitää asiantuntijatiedon lähteinä, ellei tekstissä ole erikseen niin mainittu. Kaikki kirjoitukset ja kokemukset ovat yksilöllisiä, vaikka yhteistäkin kosketuspintaa hyvistä kirjoituksista usein löytyy. Toivotamme lukijoille lukemisen iloa ja oivallusten hetkiä!

Ajatuksia blogikirjoituksista